Haaste vastaanotettu: Pelaammeko uhkapeliä ilmastolla?

Kirjoittaja Jakke Mäkelä on FT (fysiikka), Viite ry:n hallituksen jäsen ja ympäristöaktiivi

Rauli Partasen ja Janne Korhosen kirja “Uhkapeli ilmastolla” heittää kovan haasteen niin ympäristöliikkeille kuin Vihreillekin. Kirjan mukaan ydinvoiman vastustajien pitää tiedostaa, että myös ydinvoiman vastustaminen on riski.  Uusiutuvat voivat ehkä  korvata ydinvoiman, mutta vain jos kaikki menee täydellisesti. Mihinkään yllätyksiin ei ole varaa.

Henkilökohtaisesti katson, että haaste on otettava vastaan. Ja katson myös, että kirjoittajat ovat ainakin osittain oikeassa. Tällä hetkellä Vihreiden sisällä ei käytännössä ollenkaan keskustella siitä, sisältyykö energiaratkaisuihimme riskejä. Mikä on suunnitelma B, jos energiakäänne ei onnistukaan?

Partasen ja Korhosen kirja ei ole tieteellinen tutkimus, vaan mielipidevaikuttamiseen pyrkivä pamfletti.  Perusväite on yksinkertainen: ydinvoiman on oltava yksi mahdollinen energiaratkaisu, jos vielä halutaan rajoittaa ilmaston lämpeneminen alle kahden asteen — eikä sekään luultavasti onnistu.

Kohdeyleisö on varsin selvä: vihreästi ajattelevat ja ympäristönsuojelusta kiinnostuneet ihmiset, joiden ydinvoimakanta voi vielä ainakin periaatteessa elää.  Meitä on paljon. Kirjan faktat ovat pääosin kohdallaan. Suostuttelussa vain ei riitä, että faktat ovat oikein; pitää osata myös suostutella. Onnistuuko kirja siinä? Pitäisikö Vihreiden, tai ainakin Viitteen jäsenten, lukea kirja?

Mitä kirjoittajat väittävät?

“Jos haluamme selättää vaarallisen ilmastonmuutoksen, meidän on pakko käyttää aivan kaikkia keinoja sen torjumiseksi. Tarvitsemme voimakkaita toimia sekä uusiutuvan energian että energiansäästön että ydinvoiman että hiilen talteenoton edistämiseksi. Lisäksi fossiilisista polttoaineista täytyy päästää eroon myös teollisuudessa, ja globaali metsäkato on käännettävä metsittymiseksi. “

Mitä tulee uusiutuviin: “Emme usko, että ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on niin helppoa ja itsestään selvää kuin uusiutuvan tulevaisuuden nimiin vannovat uskovat. Väitämme, että he eivät ole ymmärtäneet ongelman mittakaavaa tai eivät halua tuoda sitä ilmi. Vaikka ymmärrämme optimismin ja hengenkohotuksen tarpeen, pidämme katteettoman optimismin levittelyä vaarallisena.”

Tilanne muuttuu uhkapeliksi, jos ilmastonmuutosta halutaan hillitä keinoilla, jotka saattavat toimia tai olla toimimatta. Uusiutuviin perustuvissa skenaarioissa on poikkeuksetta oletettu, että kaikki menee hyvin: teknologia toimii, se pystytään skaalaamaan massiivisen suureksi, mitään yllätyksiä ei tule, mahdollinen paikallinen vastustus pystytään tarvittaessa jyräämään, uusiutuvilla ei ole mitään odottamattomia sivuvaikutuksia, energian varastointia saadaan kehitettyä radikaalisti paremmaksi…

“Jos saamme käyttää ilmastonmuutoksen torjuntaan vain uusiutuvia ja energiansäästöä, onnistuminen riippuu siitä, että minkäänlaisia ikäviä yllätyksiä ei tule: varasuunnitelmaa tai pelivaraa ei yksinkertaisesti ole. Urakka on ylipäätään toteutettavissa vain jos uusiutuvien rakentamisessa ja energian säästössä onnistutaan paremmin kuin optimistisimmissa ennusteissa oletetaan.”

Kirjoittajat eivät vastusta uusiutuvia, eivätkä pidä ydinvoimaa taikatemppuna joka ratkaisee kaikki ongelmat. Heidän mukaansa ydinvoima on yksinkertaisesti teknologiaa, ja otettava sellaisena.

“Jos haluamme todella torjua ilmastonmuutoksen, meidän on osattava erottaa toisistaan keinot ja tavoitteet. Uusiutuvat, ydinvoima, muut päästöttömät energiantuotantotavat ja energiansäästö ovat keinoja. Keskeisenä tavoitteena on, tai pitäisi olla, päästöjen vähentäminen – ei esimerkiksi aurinkosähkön, tuulivoiman tai ydinvoiman tuotannon lisääminen.”

Energiakeskustelu on nykyisellään valitettavan suurelta osin juupas-eipäs-jankkaamista ja yksittäisten teknologioiden kiilusilmäistä puolustamista tai vastustamista. Kirjan arvo on juuri siinä, että se tuo esiin tarpeen katsoa kokonaisuutta.

Hetkittäin  ydinvoiman hehkuttaminen tosin tuntuu ylitseampuvalta ja kritiikittömältä; tämä on kuitenkin osittain tyylikysymys.  Kirja on tarkoituksella provokatiivinen, mikä ainakin omalla osallani toimi mukavasti. En vain ole varma, nauttivatko useimmat ihmiset siitä, että heitä provosoidaan.

Ympäristöjärjestöjen kritiikkiä

Ympäristöjärjestöt ja myös Vihreät saavat kirjassa erittäin kovaa kritiikkiä.  “Ydinvoiman vastustamisessa käytetyt retoriset taktiikat muistuttavat suuresti ilmastonmuutoksen kieltäjien (denialistien) käyttämiä temppuja.”

Näitä temppuja esitellään seikkaperäisesti ja uskottavasti. Tämä osio on kirjoitettu kärjekkäästi ja sarkastisen hauskasti, mikä herättää pienen käytännön kysymyksen. Faktat ovat kyllä kohdallaan, mutta saako tällä lähestymistavalla aikaan muuta kuin vastareaktion?

Siitä ei pääse mihinkään, että ympäristöjärjestöillä on taipumus tulkita faktoja vähintäänkin ylioptimistisesti, pahimmillaan harhaanjohtavasti. Yhtenä esimerkkinä kirjoittajat nostavat esiin WWF:n vuoden 2009 energiaraportin. WWF laski ydinvoimalle neljä kertaa todellisuutta suuremmat päästöluvut:  “koska se ei pidä ydinvoimaa toivottavana, sille päädyttiin laskemaan maakaasua vastaavat päästöarvot.”  Tälle luvulle ei ole mitään tieteellistä pohjaa esimerkiksi IPCC:n arvioiden perusteella.

Toisaalta pamfletin kirjoittaminen on yhtä paljon psykologiaa kuin tiedettä. On inhimillistä, että kirjoittajat ovat tuskastuneet järjestöihin. Silti itse olisin kohdeyleisön huomioiden ehkä kirjoittanut nimenomaan sivut 29-38 hiukan kliinisemmällä tyylillä.  Kirja ei siitä loppujen lopuksi kärsisi.

Ydinvoiman turvallisuudesta ja hysteriasta

Säteily on pelottavaa, mutta perustuuko pelko faktoihin? Kirjoittajien mukaan ei. Sivuilla 39-45 käydään läpi ydinvoiman turvallisuutta. Tieteellinen johtopäätös on selvä: käytännössä millä tahansa mittarilla ydinvoima on turvallista, vaikka huomioitaisiin ydinonnettomuuksien mahdollisuus ja loppusijoitusongelmat.

Tämän osion ongelma on vastaavasti psykologinen: liian suuri kliinisyys ei välttämättä onnistu luomaan turvallisuuden tunnetta. Riskejä arvioidaan tilastollisesti, ja arvioidaan melko abstrakteja impakteja. Todellisessa maailmassa on kuitenkin pakko ottaa myös psykologia huomioon, tavalla tai toisella. Tässä nimenomaisessa tapauksessa sivut 39-45 tuskin rauhoittavat kovinkaan monia.

Riskien vähättelyn sijaan olisi mahdollista todeta sivun 45 mukaisesti:  “Syystä riippumatta jokainen kuolema on tragedia, ja kotinsa menettäminen ydinonnettomuuden seurauksena on varmasti kova paikka kenelle tahansa. On kuitenkin muistettava, että haitattomia ja riskittömiä energianlähteitä ei ole olemassa.”  Ydinvoimaa ei siis ole pakko osoittaa täysin vaarattomaksi, jos vain pystytään osoittamaan että vaihtoehdot voivat olla vielä huonompia.

Kyse on siitä, mitä riskejä on valmis sietämään. Varsinkin hiilivoima aiheuttaa maailmassa miljoonia ennenaikaisia kuolemia vuosittain, ilman ilmastovaikutustakin. Nämä kuolemat vain eivät ole dramaattisia, ja ne eivät välttämättä tunnu “todellisilta” kuolemilta siinä missä ydinpommin alle kärventyminen. Suuri määrä ihmisiä kuolee astmaan tai sydänoireisiin, mutta (jotakin savusumuepisodeja lukuunottamatta) on mahdoton vaikea täsmälleen sanoa, minkä hiilivoimalan päästöihin kukakin kuoli. Tätäkin puolta olisi voinut tuoda selkeämmin esille.

Kirjoittajien mukaan myös Fukushiman onnettomuuden seurauksia on yliarvioitu rajusti. Fukushimassa ei lopulta kuollut kukaan. WHO:n ja YK:n raporttien mukaan onnettomuuden ei odoteta aiheuttavan tilastollisesti merkittäviä terveysvaikutuksia edes pelastustyöntekijöiden joukossa. Alueen evakuointi sen sijaan aiheutti ainakin 700 kuolemaa, lähinnä vanhuksia ja sairaita joiden terveys ei kestänyt stressiä ja paniikkia. Myös erilaiset psykosomaattiset oireet ovat kasvaneet. Kirjoittajat kysyvät aiheellisestikin, johtuvatko nämä itse onnettomuudesta vaiko sillä pelottelusta.

(Tässä kohtaa esitän ehkä selkeimmin eriävän mielipiteen. Evakuointipäätökset tehdään sen hetkisten tietojen ja riskinarvioiden pohjalta. Fukushimassa tieto oli varsinkin tsunamin takia kaoottista ja epävarmaa, ja ydinvoimalan käytöstä ei pystytty ennakoimaan. Jälkiviisaus on helppoa, mutta evakuoinnista oli pakko tehdä nopeasti jonkinlainen päätös. Tällä kertaa säteily ei levinnyt laajalle, mutta toisella kertaa olisi saattanut levitä. Evakuointikuolemat on laskettava “todellisiksi” onnettomuudesta aiheutuneiksi, eikä niitä voi väheksyä tai väittää hysterian aiheuttamaksi. Evakuoinnin jälkeiset psykosomaattiset seuraukset sitten ovatkin enemmän harmaalla alueella.)

Ydinjäte

Kirjoittajien mukaan turvallisuuden vaatiminen on perusteltua, järjettömän turvallisuuden ei.  “Ydinvoimaa vastustavien aktivistien usein vaatimilla kriteereillä – ehdoton varmuus, että minkäänlaista haittaa ei saa aiheutua seuraavan sadan tuhannen vuoden aikana – voisimme saman tien lopettaa aivan minkä tahansa inhimillisen toiminnan.”

Kyse on yksinkertaisesti riskien vertailusta. Jos ydinvoiman riskit määritellään jo kättelyssä sietämättömiksi, mitään riskivertailua ei voi tehdä.

“Vastustajat myös huomauttavat sinänsä oikein, että laskelmiin sisältyy monenlaisia epävarmuuksia ja ettemme voi tarkkaan tietää, millaisia haittoja jäte voi aiheuttaa. Tästä huolimatta nämä samat ihmiset ovat täysin varmoja siitä, että haitat ovat sietämättömän suuria – vaikka heidän mielestään emme voi mitenkään tietää, kuinka suuria haitat ovat. Tämä hankaloittaa vertailua vaihtoehtojen riskeihin, vaikka jonkinlainen, edes suuntaa-antava vertailu olisi ehdottomasti tarpeen.”

Kirjoittajien mukaan koko ydinjäteongelma voidaan sitäpaitsi ratkaista neljännen sukupolven reaktoreissa, jotka käyttävät polttoaineen paljon nykyistä tarkemmin. Ydinjätettä jäisi tällöin häviävän pieni määrä.

(Tässä kohtaa esitän toisen eriävän mielipiteen: vaikka näistä reaktoreista onkin jo 400 reaktorivuoden kokemus, ne eivät ole olleet suuren luokan kaupallisessa käytössä. Massiiviseen käyttöön siirtyessä saattaa tulla uusia ennakoimattomia ongelmia. On siis ennenaikaista väittää, että PRISM-reaktorit olisivat varma ja testattu ratkaisu ydinjäteongelmaan. Ehkä ovat, ehkä eivät. Kirjoittajat itse pitävät tärkeänä että skenaariot perustuvat vain sellaiseen teknologiaan jonka on todistettu toimivan. Johdonmukaisesti PRISM-teknologiaan ei silloin voida upottaa oikeastaan mitään toiveita.)

Onko ydinvoima taloudellisesti kannattavaa?

Pidän kirjan taloudellista osaa kaikkein hankalimpana.  En oikeastaan edes usko siihen että taloudellisia asioita pystyy näin pitkällä aikavälillä ennustamaan.

Kirjoittajat kritisoivat syöttötariffiarvioita siitä, että ne eivät perustu mihinkään tutkimuksiin. Käytännössä taloustiede ei oikeastaan ole tiedettä, eikä sillä varsinkaan pysty ennustamaan asioita. Talous on vielä kaoottisempi järjestelmä kuin sää, eikä säätäkään pystytä ennustamaan viikkoa paria pidemmälle. Vuoden 2018 takuuhintojen tuijottaminen ei kerro käytännössä yhtään mitään vaikkapa vuodesta 2028, saati 2048.

Energiainvestointien aikaskaala on valtava, tuulivoimalan noin 20-30 vuotta ja ydinvoimalan noin 60-80 vuotta. Euroja on aivan turha laskea, kummassakaan tapauksessa. Yleisellä tasolla jotain arveluja voidaan tehdä.

Työllistämisaspektiin kirjoittajilla on erittäin terävä huomio. Uusiutuvien kannattajien mukaan uusiutuvat ja ennen muuta hajautettu energia työllistävät ihmisiä, ydinvoima ei juurikaan.  Kirjoittajat kysyvät, eikö kyse ole tällöin vain siitä, että energiaa tuotetaan tehottomammin. Tämä on hyvä kysymys johon en keksi nasevaa vastausta.

Uusiutuvien tukiin kirjoittajilla ei ole dogmaattista kantaa. Käytännössä niitä ehkä tarvitaan fossiilisten kampeamiseen. Toisaalta kaikkiin energiamuotoihin sisältyy tukia, ainakin epäsuorasti; ydinvoimassa esimerkiksi suuronnettomuuksien riskit on ulkoistettu valtioille, vastaavasti taas fossiilisia tuetaan sillä että Kiinassa tuotettuja hiilipäästöjä ei lasketa mukaan hintoihin, kun tuotteet myydään Suomessa.  Eri tukimuodot pitäisi siis laskea keskenään vertailukelpoisilla tavoilla.

Mihin uusiutuvat pystyisivät?

“Näistä helpotuksista huolimatta SRREN-raportin johtopäätökset olivat kylmääviä. Tutkituista 164 skenaariosta jokainen osoitti, että uusiutuvilla ei voida tuottaa vuonna 2050 edes sitä määrää energiaa, mitä maailmassa kulutetaan nykyään. Keskimääräisissä arvioissa uusiutuvat kykenisivät tyydyttämään noin kolmanneksen siitä energiamäärästä, mitä maailmassa uskotaan vuonna 2050 tarvittavan.”

Uusiutuvat pystyvät ehkä, hyvällä onnella, täyttämään energiatarpeen mikäli se ei tästä nouse enää ollenkaan. Näin ei tule tapahtumaan. Teollisuusmaissa nykytaso on niin korkea ja tuhlaavainen, että ankarilla yrityksillä päästövähennykset saattaisivat toki ollakin mahdollisia  (ellei niitä vastustettaisi ankarasti poliittisesti. Tällä hetkellä vähentymistä ei ole tapahtunut, jos lasketaan myös kehitysmaihin ulkoistettu saastuttaminen ja energiankulutus).

Kehitysmaissa energiankulutus lähtee lähes nollasta, eikä tule sillä tasolla pysymään.

Myös ns rebound-vaikutus on ongelma (ja tieteellisesti vahvasti tutkittu). Kun laitteista tulee energiatehokkaampia, niitä käytetään enemmän, ja energiansäästö jää pieneksi. Ankarilla poliittisilla päätöksillä (esim jyrkillä veronkorotuksilla) tästä ehkä voitaisiin teollisuusmaissa päästä eroon. Taaskaan, kehitysmaissa ei, koska ylipäätään energiansäästö nykytilasta ei onnistu. Kehitysmaat täytyisi pystyä pitämään nykyisellä köyhällä tasollaan, teoriassa vaikka voimakeinoin (käytännössä tällaisia voimakeinoja ei onneksi edes ole).

(Tässä kohtaa voi esittää eriävän mielipiteen. Esimerkiksi Intian ilmastossa aurinkoenergia saattaisi olla aivan realistinen vaihtoehto — mikäli sähkönsiirtoverkko saadaan toimimaan luotettavasti. Kehitysmailla on siis ainakin mahdollisuus hypätä suoraan uusiutuviin, hieman samalla tapaa kuin kommunikaatiossa on siirrytty suoraan kännyköihin. Toisaalta, eivät kännykätkään ole lopulta korvanneet optisten kuitujen tarvetta.)

Jotta parhaisiin skenaarioihin päästäisiin edes teollisissa maissa, uusiutuvia pitäisi tällä hetkellä rakentaa aivan valtavia määriä kiihtyvällä tahdilla.

Ydinvoiman “tarpeettomuutta” osoittavat laskelmat ovat siis kahdella tapaa hurjapäisiä: toisaalta ne todennäköisesti aliarvioivat energiankulutuksen kasvun, toisaalta ne olettavat uusiutuvien kehittyvän poikkeuksellisen voimakkaasti.

Uusiutuvilla on myös ympäristövaikutuksia, jotka optimistit jättävät yleensä huomiotta. “Tuulipuistojen, aurinkopaneelifarmien ja näiden tarvitsemien sähkölinjojen lisäksi tarvitaan kaivoksia kaiken tämän vaatimien materiaalien tuottamiseen, ja hedelmällistä maata bioenergiana poltettavien kasvien kasvattamiseen.”  

Jo ennen Partasen ja Korhosen kirjaa WWF Suomi julkaisi arvion Suomen metsien bioenergiapotentiaalista. Arvio on hälyttävä: jos myös metsien biodiversiteetti otetaan huomioon, puuta ei voi käyttää juurikaan nykyistä enempää ainakaan bioenergiaksi.

Tästä raportista on oltu valitettavan hiljaa.  Jokainen puolue haluaa tällä hetkellä bioenergiaa, kuka ilmastosyistä, kuka taloudellisista syistä, kuka aluepoliittisista syistä. Kukaan ei halua olla ilonpilaaja. WWF:n raporttia on kuitenkin vaikea ohittaa, paitsi tunkemalla päänsä puskaan.

Juuri WWF Suomen metsäraportti on hyvä esimerkki siitä, millaisia yllätyksiä voi olla edessä. Jos Suomessa ei voidakaan enää kasvattaa bioenergian määrää, mitä tapahtuu skenaarioille?

Biomassassa tulee ylipäätään jo pinta-ala ongelmaksi. Käytetäänkö hedelmällinen maa ruokaan vai polttoon?  “WWF:n mukaan biovoimaloiden ja biodieseljalostamoiden Moolokin kitaan täytyisi tällöin työntää joka vuosi paitsi noin 30 prosenttia enemmän puuta kuin nykyisin maailmassa käytetään kaikkiin tarkoituksiin yhteensä, myös noin 250 miljoonan hehtaarin peltoaloilla viljellyt energiakasvit. Tarvittavan peltoalan kokoa voi verrata vaikkapa siihen, että maailman tärkeintä ruokakasvia vehnää viljellään yhteensä noin 240 miljoonalla hehtaarilla.”

Ovatko kirjoittajat oikeassa?

Provosoivasti sanon, että ovat. Nimenomaan uhkapelin luonteen he ovat ymmärtäneet oikein.

Uusiutuvien ja hajautettujen skenaariot perustuvat valtavaan optimismiin. Ne saattavat johtaa valtaviin parannuksiin koko maailmalle. Mikäli toimivat. Mikä tahansa yllätys saattaa sotkea koko kuvion — ja yllätyksiä on jo nyt tullut.  Ydinvoimaskenaariot perustuvat melkoiseen kyynisyyteen ja pessimismiin, ja pitävät yllä nykyistä jähmeää ja keskitettyä energiajärjestelmää.  Mutta ne ovat ikivanhaa teknologiaa joka todistetusti toimii. Yllätyksiä ei ole odotettavissa.

Tuo on siis uhkapelin ydin. Kirjoittajien mukaan panokset ovat niin suuret, että tuota uhkapeliä ei ole mitään järkeä harrastaa.  Ydinvoiman dogmaattisen vastustuksen aika on yksinkertaisesti ohi. Jos on aidosti valmis tekemään “mitä tahansa” ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, tuohon “mihin tahansa” on kuuluttava myös ydinvoima.

Kirjoittajat eivät tarkoituksella ota kantaa mihinkään yksittäisiin hankkeisiin, esimerkiksi Fennovoimaan. Selkeä viesti kuitenkin on, että mikäli jotain tiettyä hanketta vastustaa, sille pitää olla erittäin vahvat perustelut.

Miksi kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa Viitteen jäsenille?

Viitteen tehtävä on pitää huoli siitä, että Vihreä ajattelu on myös tieteellisesti johdonmukaista. Tämä edellyttää, että on periaatteessa valmis kyseenalaistamaan jokaisen perinteisen Vihreän aatteen. Siksi tämä kirja olisi syytä hankkia ja lukea. Sen ei tarvitse johtaa takinkääntöön. On täysin mahdollista, että kirjoittajien mainitsema “uhkapeli” kannattaa silti. Riskit täytyy kuitenkin tiedostaa ja hyväksyä nykyistä avoimemmin.

Itse olen aktiivi sekä Vihreissä että ympäristöliikkeessä. Kirja sinällään ei kääntänyt omaa päätäni, koska olen jo pitkään ollut avoimesti osin kirjan tyyppisillä linjoilla. Kirja kuitenkin auttoi selkeyttämään näkemyksiäni.

Oma tulkintani: yleisellä tasolla mikään ei oikeuta suomalaisia olemaan vastahankaan, jos ydinvoimaa halutaan rakentaa Ruotsiin tai Englantiin, saati Intiaan tai Kiinaan. Päinvastoin, mitä useampi kehittyvä maa rakentaa ydinvoimaa hiilivoiman sijasta, sen parempi kaikille. Jos Intia tai Kiina aidosti onnistuvat polkaisemaan tyhjästä uusiutuvien vallankumouksen ilman ydinvoimaa, hyvä niin. Mutta miksi ottaa riski?

Silti en kirjan luettuanikaan pysty lähtemään siitä, että jokainen ydinvoimalahanke olisi automaattisesti kannattamisen arvoinen — toki kirjoittajat eivät tällaista väitäkään.  Esimerkiksi Fennovoima on ennen muuta geopoliittisesti äärettömän vastenmielinen: miksi pyrkiä väen väkisin syvään riippuvuussuhteeseen kroonisen diktatuurin kanssa? (Päätös on kuitenkin nyt tehty, ja sen kanssa eletään). Toisaalta, jos vaihtoehtona on polttaa Suomen metsät, Fennovoima ja jopa OL4 alkavat näyttää hyviltä ratkaisulta. Nämä eivät ole mustavalkoisia kysymyksiä.

Kirjan aivan ehdottomasti tärkein anti on joka tapauksessa sen globaali näkökulma.  Suomi on pieni maa, eikä maailma kaadu siihen vaikka tänne tulisi tai olisi tulematta lisää ydinvoimaloita. Sen sijaan maailma voi hyvinkin kaatua, jos hiilenpoltto kehittyvissä maissa lisääntyy rajusti. Ydinvoiman vastustajien täytyy ottaa selkeä kanta: vastustetaanko kaikkea ydinvoimaa kaikkialla, myös kehittyvissä maissa? Jos vastustetaan, niin millä perusteilla? Jos vastustetaan, niin mitä tehdään jos uhkapeli uusiutuvilla ei onnistukaan?

 

Kirjoituksen aiempi versio on julkaistu kirjoittajan omassa blogissa Zygomatica.com

 

 Korhonen-Partanen

One thought on “Haaste vastaanotettu: Pelaammeko uhkapeliä ilmastolla?

  • 27.5.2015 at 06:27
    Permalink

    Hyvä teksti. Pari pikaista huomiota.

    Maankäyttö:
    Suurin osa kaikesta viljelystä maanpinnasta käytetään eläinten rehun kasvattamiseen, joka syötetään eläimille, jotka jotkut ihmiset taasen syövät. Ja jatkuvasti kaadetaan lisää metsää. Joidenkin laskelmien mukaan eläinperäinen kalori kuluttaa 11 kertaa enemmän energiaa kuin kasvisperäinen.
    Lopettamalla massiivisen karjankasvattamisen säästyisi huomattava määrä metsäpinta-alaa, energiaa ja peltotilaa. Jolloin siellä pellolla voisi viljellä vaikka sitä biomassaa. Esim. kuituhamppua, tai jotain muuta.

    50 vuoden päähän teknologian ennustaminen on vähän kuin kirjoituksessa todettu talouden ennustaminen (tykkäsin kovasti tuosta talous-sää -vertauksesta). Uusiutuvien määrä ei ole se ongelma. Vaan sen talteenotto. Energiaa voidaan siirtää paikasta toiseen helpohkosti tuhansia kilometrejä. Miksi uusiutuva energia olisi tässä poikkeus? Jos jotain sanoo mahdottomaksi, niin hämmästelen. Kirjoitan tätä viestiä laitteella, joka joidenkin mielestä olisi ollut mahdoton vielä 15 vuotta sitten.

    Energiaratkaisut ei koskaan ole yhden asian summa kuitenkaan. Huikenteleva elämäntyyli ja asioiden tekeminen samalla tavalla kuin ennenkin on isoin este. Mitä sitten jos energiaa tuotetaan ns. tehottomasti, jos sitä tuotetaan todella monessa paikassa? Ei se jokikaan koostu mistään muista kuin pienistä pisaroista.

Comments are closed.