Näkökulma: Politiikan tulee tukeutua tieteeseen – ei perustua siihen

Viite ajaa vahvasti tieteellisen tiedon tuomista päätöksentekoon. On kuitenkin tärkeää kuunnella myös hyvin perusteltuja kriittisiä näkemyksiä.  Jussi Airaksisen kirjoitus on kritiikkiä kauneimmillaan. Airaksinen on oikeustieteen tohtorikoulutettava Itä-Suomen yliopistossa, ja kuuluu Vihreisiin muttei Viitteeseen. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Airaksisen omassa blogissa

Useissa keskusteluryhmissä, joissa olen mukana, on puhuttu keskeisenä tavoitteena tieteellisen tiedon tuomisesta päätöksentekoon, evidence based policystä ja samasta ajatusmaailmasta joillain muillakin nimityksillä. Katson tarpeelliseksi muistuttaa aiheeseen liittyvistä eräistä ongelmista, joista on syytä ottaa oppia. Ajattelin nyt hieman avata viimeisinä vuosikymmeninä aiheesta käytyä tieteellistä keskustelua yhdestä näkökulmasta. Kirjoituksesta tulee pitkä, mutta siinä voidaan käsitellä vain pintaraapaisu aiheesta.

Tieteellisen tiedon tuominen osaksi päätöksentekoa voi parantaa merkittävästi päätöksenteon laatua ja siihen tulisi pyrkiä aina. Joitain vuosikymmeniä sitten puhuttiin myös siitä, että päätöksenteon tulisi perustua rationaalisuudelle, eli viimekädessä tieteelle. Tämä jälkimmäinen vaatimus johti monin paikoin sellaisiin lopputuloksiin, joita voidaan pitää demokratian kannalta haitallisena teknokraattisena vallankäyttönä. Monet asiaan perehtyneet tutkijat haluaisivat kansainvälisesti purkaa joitain tämän aikakauden ylilyöntejä. Tavoite on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi, koska niistä on tullut sementoitunut osa poliittista vallankäyttöä. Tarjoan tästä esimerkin myöhemmin.

Viime vuosisadalla eräät politiikan tutkijat kehittivät ajatuksen, että poliittisen päätöksenteon tulisi olla rationaalista. Rationaalisuudelle kehitettiin jokseenkin yksinkertaiselta ja järkevältä vaikuttava neliportainen malli: 1) määrittele ongelma, 2) määrittele ratkaisuvaihtoehdot, 3) arvioi ratkaisuvaihtoehtojen vaikutukset, 4) valitse ratkaisuvaihtoehto, joka ratkaisee tehokkaimmin ongelman ja aiheuttaa samalla mahdollisimman vähän haitallisia ulkoisivaikutuksia. Tästä mallista on paljon erilaisia muunnelmia ja mm. EU:n ja USA:n käyttämät, sekä OECD:n suosittelemat sääntelyn vaikutustenarviointimallit perustuu tähän ajatukseen. Nämä mallit ovat erinomaisia työkaluja poliittisessa päätöksenteossa ja keskustelussa, mutta tieteellisestä näkökulmasta niihin sisältyy aina metodologisia puutteita ja lopulta arvovalintoja, jotka on hyvä tiedostaa. Siksi näitä malleja tulisi käyttää ainoastaan työkaluina niiden puutteet huomioiden, mutta ei pohjapiirroksina sille, mikä on lopullinen totuus tai miten me oikeastaan edes halutaan asioiden olevan yhteiskunnassa.

Jo 1950-luvulla Herbert Simon perusti hallintotieteen tutkimushaaran, jonka pääasiallinen viesti on, että ihminen ei koskaan pysty rationaaliseen päätöksentekoon. Rationaalisuuden puutteita voidaan kyllä yrittää kompensoida käyttämällä asiantuntijoita, tekemällä päätökset tarkoituksenmukaisessa organisaatiossa, parantamalla viestintää, jne. Siitä huolimatta päätöksiä joudutaan tekemään puutteellisen tiedon pohjalta. Jokainen meistä on varmaankin jossain vaiheessa esimerkiksi etsinyt itselleen asuntoa tai työpaikkaa ja tyytynyt ensimmäiseen riittävän hyvään vaihtoehtoon, koska parhaan mahdollisen vaihtoehdon etsimisen kustannukset olisivat olleet liian suuret. Organisaatiossa tällaiset optimaalisen ratkaisun, eli rationaalisuuden hakemisen virheet lähtevät kertautumaan.

Yleensä organisaatio (yritys, poliittinen kenttä, virasto, tms.) ei pysty löytämään mieluisimpia ratkaisuvaihtoehtoja, varmistamaan prosessien toimivuutta ja sitouttamaan kaikkia tarpeellisia toimijoita täydellisesti. Organisaation päätöksenteolle on tyypillistä, että esimerkiksi ongelma ei edellä ratkaisua, vaan ne saattavat esiintyä eri aikoina ja kohdata toisensa satunnaisesti. Tyypilistä onkin, että tavoitteet löytyy vasta yhdessä ratkaisujen kanssa. Sille, että ihmiset jälkirationalisoivat valintojaan löytyy myös empiiristä tukea. Lisäksi ne tekijät, miksi ihmiset osallistuvat tiettyjen päätösten tekemiseen vaihtelevat muidenkin kuin asiantuntemukseen liittyvien syiden perusteella. Tätä päätöksentekoa on kuvattu esimerkiksi jalkapallo-otteluksi, jossa palloa syötellään pelaajilta toisille samalla kun osa pelaajista juoksee vaihtoaitioon ja kentälle.

Tyypillisiä tapoja ratkaista ongelma organisaatiossa on esimerkiksi se, että jo ratkaistua ongelmaa seuraa toinen ongelma, johon haetaan ratkaisu samoilla tiedoilla kuin ensimmäinen päätös tehtiin tutkimatta uuden ongelman luonnetta kunnolla. Toinen tyypillinen tilanne on sellainen, missä mikään ratkaisuvaihtoehto ei miellytä osallisia. Tällöin joku ratkaisuvaihto valitaan sen houkuttelevuuden perusteella, vaikka se ei oikeastaan ratkaisisi alkuperäistä ongelmaa.

Myöhemmin eräät kognitiivisen psykologian uranuurtajat (mm. Daniel Kahneman ja Amos Tversky) ovat perustaneet tutkimushaaran, jossa on osoitettu, että ihmisen päätöksentekoa ohjaa järjestelmällisesti useat kognitiiviset vinoumat. Kognitiivisella vinoumalla tarkoitetaan siis nimenomaan ihmisen luontaista taipumusta tehdä epärationaalisia päätöksiä. Osa näistä vinoumista on rakentunut evoluutiossa ja osa vinoumista ohjaa meidän poliittista päätöksentekoa. Tutkimuksissa on havaittu esimerkiksi, että ihminen hyväksyy usein kritiikittömästi omaa näkökulmaansa puoltavat seikat, mutta keksii vasta-argumentteja vain omaa näkökulmaa tukemattomiin väitteisiin. Samoin ihminen perehtyy mieluummin omaa näkökulmaa tukeviin argumentteihin. Voimakkaimmin mielipiteitä jakavissa kysymyksissä vastakkaisen tiedon vastaanottaminen jyrkentää ihmisten omia ennakkoasenteita. Esimerkiksi tutkimuksessa, jossa ihmisille tarjottiin tietoa aselainsäädännöstä ja siihen liittyvistä yhteiskunnallisista taustatekijöistä, laskutaitoisimmat ihmiset tulkitsivat tilastoja enemmän väärin kuin vähemmän laskutaitoiset silloin, kun tulokset olivat vastoin koehenkilön ennakkokäsityksiä. Usein myös ihmiset kokevat tiedollista ylivertaisuutta sellaisten asioiden suhteen, mistä heillä on kohtuullisen vähän tietoa verrattuna asiantuntijoihin.

Nämä edellä kuvatut tekijät ovat johtaneet siihen, että usein erittäin huolellisesti perustellut poliittiset näkemykset ovatkin puutteellisten tietojen ja resurssien, ennakkoasenteiden, kognitiivisten vinoumien ja yleisen sähläyksen summa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sellaiset poliittiset hankkeet/tilanteet kuin Great Society, Vietnamin sota tai 70-luvun energiakriisi olivat rationaaliseen päätöksentekoon tähtäävän yhteiskuntatieteiden haaran lapsia. Näihin epäonnistumisiin johtaneita arvioita leimasi usko rationaaliseen asiantuntijavaltaan, mutta arviot osoittautuvat monilta osin virheellisiksi. Voidaan ajatella, että tieteellistä asiantuntijatietoa käytettiin legitimoimaan politiikkaa, vaikka tieto osoittautui monin paikoin liian puutteelliseksi rationaalisuuden kannalta.

Tuon aikakauden peruja Yhdysvalloissa on myös Office of Information and Regulatory Affairs (OIRA). Yhdysvalloissa erinäisten virastojen tuottaman sääntelyn edellytyksenä on tuottaa riittävän hyvät vaikutustenarvioinnit, joiden laatua OIRA arvioi. Otetaan esimerkki siitä, kun USA:n ympäristöviranomainen (EPA) vuonna 2005 esitti, että hiilivoimaloista lähteviä elohopeapäästöjä on rajoitettava. OIRA vaatii aina, että vaikutustenarvioinnit tulee esittää kustannus-hyöty -laskennan muodossa. Tällä halutaan pitää sääntelyn haitat kurissa. Ympäristötaloustieteilijät tietenkin ovat tottuneita tähän, mutta ympäristötaloustieteilijät tuntevat myös sen, että käytettyihin malleihin liittyy aina metodologisia yksinkertaistuksia.

Se, paljonko elohopean rajoittaminen suodattimia asentamalla, voimaloiden käyttöastetta rajoittamalla tai vesistöjä patoamalla tulisi maksamaan oli vielä kohtuullisesti arvioitavissa. Hyötypuolella otettiin lähtökohdaksi sen, että tutkimusten mukaan lasten elohopea-altistuminen alentaa älykkyysosamäärää. Älykkyysosamäärän ja tulotason välille voitiin löytää myös korrelaatio. Tällöin saatiin hinta kansantaloudelle, paljonko elohopea-altistus vaikuttaa kansantalouteen. Toki mukaan olisi voinut ottaa myös halutessaan vaikkapa muuttujan siitä, paljonko ihmiset olisivat valmiita maksamaan korkeammasta älykkyysosamäärästä, mutta sitä ei tässä laskelmassa ollut mukana. Metodologinen ongelma oli vaan siinä, että järvikalaa syö enemmän urheilukalastajien ja intiaanien lapset kuin väestö keskimäärin. Tähän ei saatu lukuja, joten päätöksenteko oli pakko perustaa sille tieteelliselle tiedolle, mikä oli saatavilla, vaikka sen tiedetään olevan epätäydellistä.

Tieteellinen tieto ei oikeastaan koskaan tuota riittävää perustaa poliittiselle päätöksenteolle, mutta se on hyvä apuväline. Voidaan ottaa myös esimerkki suomalaisesta laista, joka hyväksyttiin vuosi sitten. Siinä oli kyse sakonmuuntamisesta vankeudeksi esimerkiksi myymälävarkaille. Suomalaiseen tapaan metodologiaa ei ollut avattu, numeroille ei ollut lähdeviitteitä ja arviointi oli muutenkin ylimalkainen. Johtopäätöksenä kuitenkin todettiin, että lakimuutos maksaa kohtuuttomasti, viranomaisilla ei ole luultavasti toimivia resursseja toteuttaa sitä, uudistus ei vähennä rikollisuutta ja lisää syrjäytymistä. Eduskunta hyväksyi lain tietoisena tästä. Siitä, että muutos ei vähennä rikollisuutta oli kohtuullisen vakuuttavaa tieteellistä näyttöä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos tuo akateeminen arvaus “lisää syrjäytymistä” olisi pitänyt osoittaa tieteellisellä tarkkuudella, siihen ei olisi pystytty tai se olisi ainakin vaatinut monivuotisen tutkimusprojektin. Tässä kuitenkin jonkinlaista vaikutustenarviointia yritettiin käyttää ja eduskunnalla oli sitten mahdollisuus harkita, mitä äänestää.

Tämän epistolan sanoma oli siis se, että päätöksenteon taustaksi on tuotava tiedettä ja rationaalisia perusteluja. Samalla tulee kuitenkin muistaa, että saatavilla oleva tieto on aina täysin puutteellista, puolueellista ja vinoutunutta. Tämän vuoksi kavahdan ajatusta, että politiikan olisi perustuttava tieteeseen. Ja sivumennen sanoen, kannata kyllä riippumattoman lainsäädännön vaikutustenarviointielimen perustamista Suomeen.

decision-making

Näkökulma: Ruokalautasella vähän ruokaa ja paljon fossiilista energiaa

Ruokaan liittyy paljon suuria tunteita ja someraivoa, aivan viimeisimpänä esimerkkinä vaikkapa Nyt-liitteessä haukuttu ”sitruunahappomeemi”. Ruoka on tärkeä ja jokaista koskettava asia, joten tunteellinen suhtautuminen ruokaan on ymmärrettävää. Valitettavasti nykykeskustelu keskittyy melko epäoleellisiin asioihin.  Ruokaan ja ruokahuoltoon liittyy paljon tärkeitä kestävyyskysymyksiä, joista pitäisi olla oikeasti huolissaan. Viitteen jäsen Aki Suokko avaa näitä kysymyksiä. Tämä kirjoitus on aiemmin julkaistu Suokon Palautekytkentöjä-blogissa.

 

Ruokahuolto on nykyisin hyvin riippuvaista fossiilisesta energiasta. Lähes kolmannes maailman energiankulutuksesta kohdistuu ruokaan. Ruokahuoltoon kohdistuu paineita ehtyvistä fossiilisen energian varoista ja toisaalta tarpeesta vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Ruuantuotannon fossiilienergiariippuvuuden vähentämisestä seuraisi CO2-päästöjen pienentyminen, terveyshyötyjä ja taloudellisia säästöjä.

Ennen teollistumistaan maatalous oli virtarajoittunut (auringonvalo, sadevesi jne.). Maatalouden teollistumisen myötä auringonsäteilyn ja veden määrä ei enää rajoittanut maataloustuotantoa vaan fossiilisen energian avulla siirryttiin käytännössä varantorajoitteisiin. Nykyisin noin puolet ihmiskunnan ruuasta saamasta typestä (proteiinien osana) on riippuvaista maakaasusta ja kivihiilestä. On arvioitu, että ilman fossiilisen energian avulla tapahtuvaa typensidontaa maapallolla kolme miljardia kärsisi aliravitsemuksesta.

Maakaasussa ja kivihiilessä ei itsessään ole typpeä, mutta ilmakehän typpeä sidotaan typpilannoitteisiin maakaasun sisältämän tai kivihiilen avulla valmistetun vedyn avulla nk. Haber-Bosch-prosessia käyttäen. Mikäli typpilannoitteiden valmistuksessa käytetään kivihiiltä (Kiinassa käytetään enemmän kivihiiltä kuin maakaasua typpilannoitteiden valmistuksessa kun Euroopassa tilanne on päinvastoin), niin energiankulutus ja CO2-päästöjen määrä on vielä suurempi. Typen sidonta typpilannoitteisiin onkin paljon energiaa kuluttava prosessi, sillä se tehdään tyypillisesti 400 asteen lämpötilassa ja 200 ilmakehän paineessa.

Itse maanviljelys vie vain noin 3 % kokonaisenergiankulutuksesta, mutta ennen kuin ruoka päätyy lautaselle, niin noin kymmenkertainen määrä energiaa on kokonaisuudessaan kulunut (keskimäärin). Maatalous tuottaa noin 20 % globaaleista CO2-päästöistä, eli maatalous on paljon energiankulutustaan merkittävämpi päästölähde.

 

Tuottavuuden historiaa

Maatalouden tuottavuuden historiallinen kehitys voidaan jakaa kahteen eri vaiheeseen, aikaan ennen ja jälkeen fossiilisen energian, joskin tämä on osin liukuva jako, kuten pian käy ilmi. Ennen kuin fossiilista energiaa oli käytössä, oli maanviljelyn tuottaman energian oltava keskimäärin suurempi kuin sen kuluttama energia, sillä muuten viljelyssä ei olisi ollut juuri mieltä. Varhaisella keski-ajalla Englannissa energiapanoksen tuottokerroin maanviljelyssä oli noin kaksi eli puolet sadosta investoitiin takaisin viljelyyn energiamielessä (Smil, 2008). Vuotuinen satojen vaihtelu keskimääräisen energiantuottokertoimen ympärillä oli suurta, joten nälkäkuolemat eivät olleet epätavallisia.

1200-luvulla Englannissa päästiin jo keskimäärin energiapanoksen tuottokertoimeen 3-4. Maanviljelyksen tuottavuus kehittyi siis jo ennen fossiilisia polttoaineita. 1800-luvun alkuun asti energiasaannot kehittyivät hitaasti, jolloin saavutettiin arviolta energiantuottokerroin 6-8. Maanviljelyksen tuottavuus kasvoi noin 2 prosenttia vuosikymmenessä, eli sukupolvessa tuskin huomattiin mitään kehitystä.

Varsinainen tuotantobuusti tuli vuosina 1820-1860, jolloin otettiin käyttöön maan ojitukset, vuoroviljely (crop rotation) ja karjan lannan käyttö lannoitteena. Kun viljeltiin välissä apilaa, niin maaperän typpipitoisuus kasvoi ja voitiin kasvattaa hevosia, joiden avulla maa saatiin käännettyä syvemmältä, jossa on enemmän ravinteita. Tämä puolestaan nosti tuottavuutta edelleen eli tuotti yhden talouskasvua ylläpitävän positiivisen palautekytkennän.

Vielä 1800-luvun puolivälissäkin Iso-Britannian maanviljelys oli aurinkoenergiariippuvaista ravinteiden ja mekaanisen energian suhteen, mutta osa maanviljelyksessä käytetyistä työkaluista oli jo valmistettu kivihiilen sisältämän energian avulla ja niistä tuli aiempaa parempia, joten tuottavuus parani. Samalla puuta ei tarvinnut käyttää niin paljon energialähteenä, kun kivihiilen käyttö kasvoi, mistä oli monia etuja.

Vuonna 1860 viljasadot olivat Englannissa jo noin 2 tonnia hehtaaria kohden eli nelinkertaiset 1200-lukuun nähden. Maanviljelyksen hehtaarisadot lähtivät jyrkkään nousuun kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen kun traktorit ja teolliset lannoitteet mullistivat hehtaarisadot. Esimerkiksi Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa sadot per hehtaari nelinkertaistuivat vuosien 1940 ja 2000 välillä.

 

Tuottavuuden varjopuoli

Vähälle huomiolle on jäänyt se, että ruuantuotannon tuottavuuskehitys (työvoiman suhteen) on tarkoittanut massiivista fossiilisen energian kulutusta. Nykyisin jokaista lautaselle päätynyttä ruuan kilokaloria kohti on kulunut useita fossiilisen energian kilokaloreita eli energiapanoksen tuottokerroin on alle yhden. Maatalouden ja ruuantuotannon korkea työn tuottavuus on siten jossain määrin fossiilisen energian ”subventiota”. Arviolta 30 % globaalista primäärienergian kulutuksesta kohdistuukin ruuan tuotantoon ja jakeluun (Bryant 2015; FAO, 2011), joten ruokahuolto on erittäin merkittävä energiankuluttaja globaalisti.

Tanskassa tehdyn tutkimuksen (Markussen ja Østergård, 2013) mukaan (Tanskassa) ruuan sisältämä kilokalori on vaatinut keskimäärin noin kolme kilokaloria fossiilista energiaa kun ruuan valmistus ja kuljetus otetaan huomioon. Tämän lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että 84-90 % tanskalaisten ruuastaan saamastaan fosforista, kaliumista ja typestä tulee ulkomailta. Suurin osa tästä päätyy laimentuneina maailman meriin eikä palaa takaisin maaperään (ihmiselle relevantissa ajassa), mikä on pitkän päälle kestämätöntä ravinnetasapainon kannalta.

Kehittyvissä maissa siirrytään elintason kohotessa yhä enemmän lihaa sisältävään ruokavalioon, joten ruuan vaatiman fossiilisen energian kulutuksessa on painetta kasvuun. Kuvasta 1 voidaan nähdä, että ruuan hinta on seurannut herkemmin öljynhintaa vuodesta 2003-2004 kuin sitä ennen ja toisaalta öljynhinnan muutos on aiheuttanut suuremman muutoksen ruuan hinnassa noin vuodesta 2006 lähtien kuin sitä ennen. Öljyn hinta tuplaantui vuosituhannen vaihteessa, mutta tämä ei vaikuttanut ruuan hintaindeksiin lainkaan. Kun öljyn hinta kaksinkertaistui 2007, niin ruuan hinta nousi 50 %. Tämä ei ole yllättävää, kun huomioidaan ruuan tuotannon fossiilienergiariippuvuus ja yhä globaalimmat ruuan toimitusketjut.
Food index

Kuva 1. Ruuan ja öljyn hintaindeksit 1995-2011. Lähde: Bakhat & Würzburg, 2013. Punainen käyrä on öljyn ja sininen ruuan hinnan indeksi.

 

Öljyn ja maakaasun tuotannossa on jouduttu viime vuosina hyödyntämään yhä enemmän ns. epakonventionaalisia, kalliimpia esiintymiä kun perinteinen halpa öljy ehtyy (kuva 2). IEA:n pääekonomisti Fatih Birolin mukaan (WEO 2015) vuosi 2016 tulee olemaan ensi kerran vuoden 1980 jälkeen toinen perättäinen vuosi, jona investoinnit öljyn ja maakaasun tuotantoon laskevat.

Jää nähtäväksi, että heilahteleeko öljyn hinta tulevina vuosina, kun investoinnit vähenevät. Kuvan 1 voimistuneen korrelaation perusteella on mahdollista, että jos öljyn hinta nousee korkeaksi lähivuosina niin ruuan hinta tulee kohoamaan rajusti. Hiilidioksidipäästöjen hinnan mahdollinen nousu Pariisin ilmastokokouksen myötä tai myöhemmin voi myös nostaa ruuan hintaa merkittävästi, mutta toisaalta lisäisi painetta tehostaa ruuan tuotantoa fossiilisen energian suhteen ja ohjaisi ruuan kulutusta pienempien päästöjen ja vähäisemmän fossiilisten polttoaineiden käytön suuntaan.
iea_upstream_oil_3497094a

Kuva 2. Globaalit investoinnit (miljardia dollaria) öljyn- ja maakaasun tuotantoon 2000-2015. Lähde: IEA WEO 2015.

 

Mikä avuksi?

Miten fossiilisen energian kulutusta voidaan vähentää ruuan tuotannossa ja jakelussa? Uskon, että tehostamisen varaa on runsaasti ennen kaikkea siinä, että mitä syömme ja kuinka paljon on hävikkiä. Lihan osalta siipikarjan tuotanto kuluttaa energiaa huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa naudanlihan tuotanto ja yleisesti kasvisruoka on vähemmän energiaintensiivistä kuin sekaruoka.

Luomusta ei uskoakseni ainakaan ole ratkaisuksi suuressa mittakaavassa. Luomutuotannossa on paljon samoja energiapanoksia kuin väkilannoitteisiin perustuvassa tuotannossa eikä väkilannoitteiden osuus ole edes kymmenystä ruuan kokonaisenergiankulutuksesta, joten luomu ei välttämättä ole kovin paljon vähemmän fossiilienergiariippuvaista kuin tehomaatalous (ks. esim. tuore tapaustutkimus Iso-Britanniasta: Østergård et al., 2014).

Tärkeintä lyhyellä tähtäimellä lienee vähentää lihan ja muun paljon fossiilisia energiapanoksia kuluttavan ruuan kulutusta. Ruuan hävikin pienentäminen auttanee myös. Pidemmällä aikavälillä lannoitteiden tuotanto ja liikenne olisi hyvä saada sähköistettyä ja ruuan prosessoinnissa ja kuljetuksessa vaadittu sähkö tuotettua ei-fossiilisella energialla, jolloin ruuantuotanto ja jakelu eivät olisi niin alttiita fossiilisen energian hinnannousulle ja/tai saatavuuskriiseille. Samalla CO2-päästöt pienenisivät.

Biopolttoaineiden epäsuorat vaikutukset ruuantuotantoon ja fossiilisen energian kulutukseen kannattaisi huomioida myös, sillä jotkin biopolttoaineet (kuten maissietanoli) voivat kuluttaa suunnilleen energiasisältönsä verran öljyä ja maakaasua samalla kun ne syrjäyttävät ruuan tuotantoa. Kysymysmerkkejä on monia. Kuten se, että kuinka ravinteikkaan viljelysmaan eroosio ja degradaatio vaikuttaa lannoittamisen tarpeeseen tulevaisuudessa ja kuinka suuresti kehittyvä maailma omaksuu kehittyneiden maiden ruuankulutuksen tapoja.

 

Kalorit ruuassa ja kalorit fossiilisessa energiassa

Jos maapallon asukas kuluttaa keskimäärin 2500 kilokaloria ruokaa päivässä ja ruokahuolto vie 30 % kokonaisenergiankulutuksesta, niin on helppo laskea, että jokaista ruuan sisältämää kilokaloria kohti on globaalisti käytetty 6 kilokaloria (pääosin fossiilista) ulkoista energiaa. Eli tanskalaiset näyttäisivät olevan keskimäärin tehokkaampia kuin koko maailma. Globaalissa pohjolassa voimme kovin paljon pieleen menemättä ajatella niin, että jokainen turha kilokalori pois ruokavaliosta vähentää 3-6 kaloria fossiilisen energian kulutusta. Sian- ja varsinkin naudanlihan osalta lukema on huomattavasti korkeampi.

Kun tavoitellaan talouskasvun irtikytkentää haitoistaan, niin ruokahuoltoa ei voi ohittaa, koska se kattaa lähes kolmanneksen kokonaisenergiankulutuksesta. Olisiko ruokavalion muuttamisella saatavissa tuntuvia päästövähennyksiä samalla kun terveydenhoitomenot pienenisivät? Tällainen ”win-win” tilanne CO2-päästöjen vähentämisessä olisi syytä käyttää hyväksi.

Nyt öljy on ”halpaa” ainakin lähivuosina vallinneisiin hintoihin verrattuna, mutta kuinka kauan? Mikäli öljyn tuotanto kääntyy lähivuosina laskuun niin se ei voi olla vaikuttamatta maailman ruokahuoltoon. Minusta tähän asiaan pitäisi kiinnittää enemmän huomiota ja esimerkiksi kehitysavun muodossa mahdollisuuksien mukaan siihen varautua vaikka öljyn hinta nyt onkin alhaalla. Syyrian kriisistä ja arabikeväästä kannattaisi tässä suhteessa ottaa opiksi.

Pitäisikö Suomessa punnita kotimaista ruokahuoltoa aiempaa enemmän ruuan saannin turvallisuuden näkökulmasta jollain aikavälillä, vaikka se ehkä kallista ja hankalaa onkin?

 

Lähteet

  1. Vaclav Smil, 2008. Energy in Nature and Society.
  2. John Bryant, 2015. Entropy Man.
  3. Markussen ja Østergård, 2013. Energy Analysis of the Danish Food Production System: Food-EROI and Fossil Fuel Dependency. Energies 6:4170-4186.
  4. Østergård et al., 2014. Resource use in a low-input organic vegetable food supply system in UK – a case study.  Proceedings of the 4th ISOFAR Scientific Conference. ‘Building Organic Bridges’, at the Organic World Congress 2014, 13-15 Oct., Istanbul, Turkey (eprint ID 24083).
  5. Bakhat jaWürzburg, 2013. Price Relationships of Crude Oil and Food Commodities. FAO:n Working Paper FA06/2013.
  6. Woods et al., 2010. Energy and the Food system. Philosophical Transactions of the Royal Society B 365:2991-3006.

 

Viitteen jäsen Aki Suokko on energia- ja kestävyyskysymyksiin perehtynyt filosofian tohtori ja energiatekniikan DI. Suokko kuuluu Ilmastotieto.fi-ryhmään ja ylläpitää myös omaa Palautekytkentöjä-blogia, jossa tämä kirjoitus on julkaistu aiemmin.

Viitteen blogissa julkaistut Näkökulma-kirjoitukset ovat kirjoittajiensa henkilökohtaisia näkemyksiä, eivätkä välttämättä vastaa Viitteen virallista kantaa.

 

Näkökulma: Asiantuntijatiedon sudenkuopat

Oras Tynkkynen käynnistää vuoden sparraamalla mainiosti Viitettä.

Vihreät yleisesti ja Viite erityisesti painottavat näyttöperusteista päätöksentekoa – ja syystä. Mutta liittyykö asiantuntijatiedon hyödyntämiseen myös sudenkuoppia?

Asiantuntijoiden ja poliitikkojen työnjako on periaatteessa selvä: asiantuntijat taustoittavat ja poliitikot päättävät. Asiantuntijat siis tarjoavat tietopohjan, jonka perusteella poliitikot tekevät päätökset soveltaen omia arvojaan ja kannattajiensa toiveita.

Tiede-politiikkadialogi ei toki ole mutkatonta. Asiantuntijoilla pitää olla taitoa tuottaa ja esittää tutkimustietoa politiikkarelevantissa muodossa. Päättäjiltä taas vaaditaan valmiutta hyödyntää saatua tietoa – sekä kykyä ymmärtää tutkimukseen vääjäämättä liittyviä rajoituksia ja epävarmuuksia.

Asiantuntijatiedon määrittäminenkään ei aina ole yksiselitteistä. Tiedämme varsin hyvin, mitä ilmastotutkijat ajattelevat ilmastonmuutoksesta, mutta taloustieteilijöiden käsitykset toivottavasta politiikasta vaihtelevat enemmän. Joudutaanko kanta arvonlisäveron nostamiseen tai elvyttämiseen julkisilla investoinneilla hakemaan kättennostoäänestyksellä?

Toisinaan yksioikoinen asiantuntijausko uhkaa johtaa ylilyönteihin. Siksi keskustelussa on hyvä muistaa kourallinen perussääntöjä.

Ensinnäkin asiantuntijatiedolla on rajansa. Ilmastotutkija James Hansen on arvostettu (ja kiistelty) ilmastotieteen auktoriteetti. Hän on kuitenkin kärkäs esittämään näkemyksiään myös ilmastopolitiikasta – aiheesta, jossa hänellä ei ole muodollista pätevyyttä. Päästökaupan suhteen Hansenin näkemykset poikkeavat rajusti taloustieteilijöiden selvän enemmistön kannoista.

Toiseksi päätöksenteossa tarvitaan monialaista asiantuntemusta. Ydinfyysikko epäilemättä ymmärtää fission päälle. Ydinvoiman lisärakentamisessa on kuitenkin kyse myös mm. taloudesta, lainsäädännöstä ja ulkosuhteista. Viimeistään Fennovoima on osoittanut, että ydinvoiman kaltaisia monimutkaisia kysymyksiä ei voi ratkaista yksin energiatekniikan asiantuntijoiden voimin.

Kolmanneksi riskien arvottaminen jää päättäjien käsiin. Geenitekniikan asiantuntijat pystyvät arvioimaan geenimuuntelun riskejä. Kasvibiologian professori ei kuitenkaan voi päättää yhteiskunnan puolesta, kuinka suuria riskejä olemme valmiita hyväksymään.

Neljänneksi päättäjät joutuvat toimimaan epätäydellisissä olosuhteissa. Asiantuntijoiden first best -maailmaan kaavailemat ratkaisut eivät välttämättä tepsi sellaisenaan todellisessa second best -maailmassa. Poliittiset kompromissit, kansalaisten epäilykset ja tiukka taloustilanne asettavat ihanneratkaisuille omat rajoitteensa.

Viidenneksi tämän päivän ratkaisuja ei voi myydä tulevaisuuden lupauksilla. Päätöstä luvan myöntämisestä vain sähköä tuottavalle AES-2006-painevesireaktorille ei mainittavasti avita tieto siitä, että vielä joskus jokin toinen hanke voi perustua toriumiin tai hyödyntää myös lauhdelämmön. Rättisitikkaa ei kannata ostaa vain siksi, että jossain toisaalla on tarjolla Teslan Model S.

Kuudenneksi asiantuntijatiedon puolustajatkin ovat ihmisiä. Ihmisillä puolestaan on tunnetut kognitiiviset puutteensa. Itse geenitekniikkaan varovaisen myönteisesti suhtautuvana olen vähän väsynyt siihen hurmokselliseen sävyyn, jolla geenimuuntelun puolustajat asiaansa sosiaalisessa mediassa ajavat.

Näyttöperusteiselle päätöksenteolle on selvä tarve. Asiantuntijatietoa hyödyntämällä Suomi pystyisi tekemään paljon viisaampia päätöksiä. Rajoituksetkin on silti tärkeä tiedostaa.

Oras Tynkkynen

Tynkkynen toimi Vihreiden kansanedustajana vuosina 2004–15. Valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana hän oli valmistelemassa riippumattomista asiantuntijoista koostuvaa ilmastopaneelia, jonka tehtävä on tukea ilmastopoliittista päätöksentekoa. Tynkkynen on Sitran vanhempi neuvonantaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja Viitteen jäsen.