Helsingin kadut on taas vallattu järjestäytyneen rikollisjoukon, feissareiden, toimesta. Niin, ainahan niitä on ollut, mutta tällä hetkellä tuntuu olevan meneillään kovemman tason tehoisku.

Itse kompastun omiin jalkoihini jo ensimmäisen perussäännön kohdalla: en osaa välttää katsekontaktia. Siis en vaan osaa, evotan potenssiin tuhatkaksisataa ja kerrankin myönnän sen. Eikä siinä tarvitakaan kuin yksi vilkaisu niin peli on jo menetetty. Kiinnostaisko ihmisoikeudet? Entä eläinten? Onhan sulla hetki aikaa?

Koulutetaanko ne tuohon duuniin ja opetetaanko niille aloitusrepliikkejä?

Valitettavasti edes katsekontaktin välttäminen ei useimmiten pelasta minua. Eikä ihmekään: jos minä olisin feissari, ahdistelisin heti itseäni. Raitapaita, armylaukku, humanistilasit - juuri sopivan hipin näköinen kaveri!

Diagnoosini feissareiden tehoiskusta perustuu toissapäivänä tekemääni havaintoon. Olin matkalla Kamppiin ja erehdyin tekemään sen Narinkkatorin kautta, mikä on tähän asti ollut täysin turvallista. Ensimmäinen isku tehtiin jo vanhan linja-autoaseman kulmalla, minkä jälkeen niitä tuli vielä kaksi, ennen kuin pääsin sisälle terminaaliin. Myöhemmin kävellessäni toiseen suuntaan Narinkkatorin läpi, vielä yksi hyökkäys kohdistui minuun ja toisen vältin täpärästi muuttamalla kurssia ja puikkelehtimalla Lasipalatsinaukion läpi jalat rakoilla. Feissariparka oli jo tulossa perääni, mutta tyytyi tappioonsa. Tunsin suurta voitonriemua.

Kuitenkin, katsekontaktin välttämisestä minulle erityisen vaikeaa tekee se, että itselleni myöskin aloitetaan keskustelu varsin tuttavallisesti. Yritän vetää esiin köyhä opiskelija -kortin, muttei se auta, sillä tiedättekö mitä: jäsenmaksua ei kuulemma veloiteta silloin, jos tilillä ei väliaikaisesti ole rahaa! Whippii! Toinen pelikorttini on “olen jo jäsen”, mutta se taas saa feissarin aloittamaan toverillisen jutustelun asioista, joista en ole ollenkaan perillä. Näin paljastun. “Ei kiinnosta” olisi yksinkertainen ja napakka vastaus, mutta jostakin syystä minua ei uskota.

Toistaiseksi tehokkaimmaksi keinoksi olenkin siis havainnut kuulokkeet korvilla. Valitettavasti sekään ei kuitenkaan estä innokkaimpia aloittamasta dialogia kanssani, jolloin kuulokkeita lähestulkoon tullaan repimään korvistani.

Kotinurkillani feissareita ei vielä toistaiseksi ole näkynyt. Harkitsen vakavasti iloisen lähiöelämän aloittamista: Sellostahan saa kaiken tarvittavan.

Luulen kyllä, etten tule onnistumaan, mutta toivossa on joskus ihan hyvä elää. Väliaikaisesti.