Viikonloppu ja Maailma kylässä -festari takana. Kyseinen hauskuus oli jälleen kerran sitä itseään (hauskuutta siis) ja lauantain sateesta huolimatta Helsinki tuntui hitusen lämpimämmältä paikalta. Keväällä saattoi toki olla osuutta asiaan.
Mutta myös ilmapiiri. Kertaakaan ei yksikään suomalainen jääräpäätosimies ottanut kadulla kantaa: “Onks porkkana hyvää?” tai “Viherpiipertäjät jää seuraavalla pysäkillä!”.
Ja eipä näitä “tosimiehiä” juuri näkynytkään, ainakaan Kaisaniemessä. Ja jos näkyi, olivat he vuorostaan sellainen vähemmistö katukuvassa, ettei paljon kommentteja viitsitty heitellä pitkätukille. (Pitkätukkiakin on toki monenlaisia, joten tarkennan tässä yhteydessä sanalla hippi.)
Myös eräs ulkomaalaistaustainen liittyi illanviettoomme lauantaina kommentoiden, kuinka kerrankin on ollut päivä, jolloin näkee ihmisten ihan oikeasti hymyilevän toisilleen. Me suomalaiset siis ollaan sittenkin nyrpeitä paskiaisia - ei siitä mihinkään pääse! Mutta hyvä että joskus näinkin päin.
Viikonlopun jälkeinen aika taas on ollut omassa elämässäni nopeiden muutosten aikaa. Koulu loppuu, huomenna vihoviimeinen päivä. Kysymyksiä. Miten sanoa ihmisille että heihei, en tule näkemään yhdeksääkymmentä prosenttia teistä lauantaiaamun jälkeen enää koskaan? Ei mitenkään?
Vaikka todennäköisesti lauantai-iltana otan osaa jonkinlaiseen juhlintaan. Tätä fiilistä voi kuvata vain yhdellä sanalla: haikeus.
Vaikka toisaalta olen myös äärimmäisen innoissani tulevasta elämänmuutoksesta.