Lomaviikko! Suloisaa.

Aika on nelosjakson alkamisen jälkeen (eli helmikuun alun, ysiluokkalaisen ajantaju kun kulkee käsi kädessä koulun jaksotuksen kanssa) mennyt sellaista vauhtia, etten ole oikein ehtinyt sisäistää sitä että kevät on melkein täällä.

Se on aina luvannut hyvää. Ensiksikin lämpö, toiseksi sitten enää 70 aamua. Jei!

Lontoo siis kutsuu. Liput on ja siskoni majoittaa minut. Sain mitä huomiota herättävämpiä tuliaistilauksia: britit haluavat maistaa sekä salmiakkia että salmiakkikossua. Eli ei kun agentti Alkoon vaan.

Lentoni on pahimman aamuruuhkan aikaan, joten todennäköisesti korkkaan sen koskenkorvan itse jo kentällä, jos en ehdikään ennen jonoja, kuten suunnitelmissa olisi ehtiä.

Mutta Lontoo on aina Lontoo. Kuulin tänään, että Briteissä on 14 astetta lämmintä, ketut ulvovat takapihalla ja rotat juoksentelevat kaduilla.

Eli eiköhän sitten vasta ole kevättä rinnassa kun sieltä palaan.

Olen vasta pikkuhiljaa alkanut sisäistää sitä tosiasiaa, että muutan pois kotoa muutaman kuukauden päästä.

Tähän asti se on tuntunut olevan “jossain tuolla” ja “onnellisessa tulevaisuudessa” tai muuten vain tavoittamattomissa.

Ei tunnu miltään. Kaupunki, johon muutan, on entuudestaan tuttu. Siellä on valmis verkosto, vaikkakin suppea. Olen tietenkin innoissani, mutta olen myös hämmentynyt: nytkö se tapahtuu? Tiedän, etten enää koskaan tule asumaan vanhempieni luona ainakaan nykymuodossaan.

Turvattu punainen omakotitalo suihkulähteen kera -elämä on ohitse niin pitkäksi aikaa, etten uskalla arvailla, tuleeko sellaista koskaan enää olemaan uudestaan. Tervetuloa opiskelu, budjetinlaskenta, kananuudelit ja kerrostalolähiö.

Ja sitten päivän (tai yön) pakolliset: Tammikuun parasta oli uusi Husky Rescue ja ensi viikko sujuu TET-harjoittelun merkeissä Hesarin Nyt-liitteen toimituksessa. Sillä aikaa blogiani voi lukea täällä.

Ja niin muuten, Reijo Mäeltä taas yksi kolumniksi nimetty ylilyönti Expressi-lehdessä. En enää koskaan matkusta bussilla.