Bloggailu on aika typerä juttu, mutta bloggaillaan nyt kun se kerran on aloitettu.

Olen ollut taas koulussa. Syön antibiootteja ja toivon että ne nirhaavat viimeisenkin sitkeän bakteerin elimistössäni. Torstaina vereni CRP (tulehdusarvot) oli 137, kolmen suonensisäisen antibioottipussin jälkeen viime perjantaina “enää” 118, mutta olinkin silloin vielä vahvassa kuumelääkityksessä. Maanantaina päätin mennä kouluun koska tunsin oloni täysin terveeksi. Ennen sitä kävin verikokeissa ja iltapäivällä tulosten tultua CRP oli vielä hieman koholla. Normaalit tulehdusarvot ovat siis 0-10. Tyhmäkin päättelee, että 137 on siis sellainen luku että en ihmettele että olin sairaalassa, vaikka kovasti niille hoitajille aluksi vittuilinkin. Ovat varmaan tottuneet.

Maanantain aikana nousikin kesken päivän vähäsen lämpö ja selkäsärky yltyi. Kävin apteekissa kesken päivän.

Vielä kuitenkin labraa tiedossa, huomenna tai torstaina ja kontrolliin, tällä kertaa katsotaan munuaiset, joiden oireilu yltyy.

Miltä muuten tuntuu olla fyysisesti terve? Puhtaat veriarvot? Onko se kivaa? Tässä tilassa talloo väkisinkin jalkoihin henkisen pahan olon. Sillehän voi jotain - tai voi ainakin yrittää? Nyt on aivan sama, makaanko sängyssä vai puurranko koulussa, koska en voi itse asialle mitään, kerta kaikkiaan mitään. Kerron sitten kun kuolemantauti on diagnosoitu.

Jälkilisäys: En ole oikeasti tätä mieltä, olen vain väsynyt.

Koska sanoin, etten sairasta koskaan ja odottelen jo vuoden ensimmäistä flunssaa? Onko siitä jo kaksi kuukautta?

Oltuani pari viikkoa terveenä vatsataudin jälkeen sairastuin taas alkuviikosta. Tiistaina olin koulussa normaalisti, vaikkakin aamupäivästä pyörrytti vähäsen ja tulin kotiin kahdeksan maissa illalla, vaikka iltapäivällä palelsikin hieman.

Keskiviikkona heräsin ja kuumetta oli 39 astetta, kurkku niin kipeä että oli vaikea juoda edes vettä. Kävin terveyskeskuksessa bakteeritulehduksen osoittavassa pikatestissä, joka näytti negatiivista. Tulin kotiin nukkumaan, annoin kuumeen nousta entisestään ja yritin laskea sitä 500mg parasetamolilla, mutta sain sen laskemaan siedettävälle tasolle vasta napattuani 500mg parasetamolia ja 600mg ibuprofeenia. Otin illalla uudestaan saman annoksen ennen nukkumaanmenoa ja heräsin aamulla jälleen 39 asteen kuumeessa, nielu niin kipeänä ja peitteisenä että sain enää hädin tuskin hengitettyä, otin jälleen tuon lääkeannoksen ja painuin lääkäriin, josta ohjattiin labraan verikokeisiin ja nieluviljelyyn.

Verikokeiden tulokset tulivat jo päivällä ja sain kiireellä tietää niistä, ja ennen kuin edes tajusin kunnolla mistä oli kyse, olin jo Forssassa päivystyspolilla tippaletku suonessa ja eikun vuodeosastolle. Parin päivän ajan sain antibiootteja, kipulääkkeitä ja muuta paskaa suoraan suoneen ja suun kauttakin ja nyt olen jälleen kotona, väsyneenä, lääkkeisenä mutta huomattavasti parempana kuin pari päivää sitten. Ja vatsa täynnä ah-niin-maukasta sairaalaruokaa. Sain vielä suun kautta otettavan penisilliinikuurin ja lähetteen maanantaina verikokeisiin. Jäljellä on enää lääkkeisen olon lisäksi vain munuais(?)kivut, joiden syytä ei toistaiseksi tunneta. Toivon mukaan kuume ei enää nouse ja nielu on rauhoittunut, koska en mielelläni palaisi osastolle.

Eli taidankin perua sen, mitä sanoin joskus alkukeväästä. Terveenä on ihan mukavaa.

Ps. Blogin kello on talviajassa, Wordpress painukoon vittuun.

Viimeinen viikko on kulunut villeissä merkeissä.

Vanhempani lähtivät viikko sitten lauantaina Saksaan. No, on kovin ymmärrettävää, että minä tietysti kutsun pari ystävääni istumaan iltaa. Ennen paluutaan keskiviikkona istuttiin iltaa useaan otteeseen, mutta hei, mitään ei mennyt rikki tai sotkua tullut koska olemme valveutuneita ja fiksuja ja istuimme vain iltaa. Tämä on muuten totta.
Minua pyydettiin myös Saksaan mukaan, mutta en lähtenyt. Välttääkseni ylimääräisen stressin oli välttämätöntä olla viime viikko koulussa. Sain tehtyä rästiin jääneet kokeet.

Tulevat matkani myöskin syövät niin paljon rahaa, että on varmaankin vanhempieni taloudelliselle hyvinvoinnille parempi, että jäin Suomeen. Matkoista puheen ollen, sain EF:ltä lisäinformaatiota tulevasta kielikurssistani. Lentotietojen, kielimatkaoppaan, matkalaukkulappujen, Member’s cardin ja muun paperipaskan lisäksi tuli tietysti kurssin loppulasku. Isäntäperhe- ja kurssikohdetiedot ilmestyvät joskus ennen lähtöä sähköpostiin. Laittavat piruuttansa kuitenkin lähtöä edeltävänä iltana kello 23:59.

En tiedä, onko tämä normaalia, mutta nyt minusta on tuntunut että olen elänyt hetkessä. Talvi voi painua helvettiin.

Tiistai-iltana olen rauhaisalla iltakävelyllä kello 20:30, kunnes isäni soittaa.
“Meneeks sieltä vielä busseja Helsinkiin?”
“Busseja mitähäh? Kuka nyt on menossa Helsinkiin?”
“Sä. Missä oot? Tuu kotiin ja käy kattoo aikatauluja.”

Minähän tulin kotiin pikimmiten ja katsoin aikatauluja. Tunti aikaa, heitin kamat kasaan, hyppäsin bussiin ja 23:20 olin Kampissa. Juoksin kiireellä suoraan illan viimeiseen Espoon suuntaan menevään lähijunaan.

Siskoni tarvitsi siis pikaista lastenhoitoapua. Koulussa oli alkuviikosta poissaoloprosentti huikeat 45,5, jonka ansiosta loppuviikon kokeet oli peruttu, joten eipä minulla olisi ollut Ypäjällä mitään fiksua tekemistä loppuviikosta.

Otso ilmoittaa olevansa nälkäinen. Kanaa ja hiisiä, huismeipäääää, joku kiljuu keittiöstä: menen katsomaan.