Syytä etsitään luokattomasta lukiosta.

Keskustelupalstoilta löytyy kasoittain “Vihainen isoäiti” -nimimerkkien takana piileskelevän vanhemman herrasväen kannanottoja. Argumentointi on jäänyt “silloin kun minä olin nuori”-asteelle. Hyvä nimimerkki vihainen isoäiti -42, minä sanon sinulle seuraavaa: sinun aikakautenasi koko Suomen koulutusjärjestelmä toimi ihan eri tavalla.

Joku keskustelija halusi lukioon tiukan tasaisia koulupäiviä kahdeksasta neljään vartin välitunneilla ja puolen tunnin ruokatauolla. Joku halusi kieltää työnteon kokonaan lukiolaisilta. (Samainen henkilö ei vastannut lainkaan kysymykseen, millä monet lukiolaiset sen jälkeen kustantavat opiskelunsa?)

Oi pointti, minne katosit. Jos alunalkujaan haluttiin keskustella nuorten mielenterveysongelmista, jäi aihe hyvin äkkiä kun keskustelua lähdettiin viemään toiselle tasolle vetämällä kukkahatut päähän.

Unohdettiin muun muassa, etteivät läheskään kaikki toisen asteen opiskelijat ole lukiossa.

Ja samalla sitten se, että mitä se luokattomuus oikeastaan käytännössä tarkoittikaan. Varsinkin Jokelan koulukeskuksen tapauksessa: alle 200 opiskelijan lukio sitä tuskin pystyy toteuttamaan kunnolla.

Putkiremontti nimittäin.

Pääkaupunkiseudulla putkiremonttien määrä ja tarve kasvaa kasvamistaan. Palasin itse noin viikko sitten asuntoon, joka on ollut täydellisen putkiremontin alla viimeiset kuusi viikkoa. Paluu ei ollut mieleinen, sillä vielä alkuviikon asunto oli täyden sekasorron vallassa: vessaa ei voinut käyttää eikä sähkötkään koko kämpässä toimineet.

Toisaalta muiden nurkissa pyöriminen alkoi ottaa niin paljon pannuun, että halusin sen loppuvan heti. Ensi viikolla rempan pitäisi valmistua kokonaisuudessaan ja valtava siivousurakka alkaa, mutta alkakoon: sittenpähän se on ohi!

Onnea niille, joilla remontti on edessä. Onneksi taloyhtiössäni on hoidettu asia niinkin fiksusti, että homma saatiin hoidettua puolessatoista kuukaudessa.

Se on silti ihan perseestä, kun vielä väliin osuu lukion koeviikko ja opiskella pitäisi noin muutenkin.

Tulin viikonloppuna käymään vanhempieni luona, talouteen, jossa on kolme internetyhteydellistä tietokonetta. Kahdella niistä feisbuukataan juuri nyt. Kahden aikuisen, naispuolisen ihmisen toimesta.

Minusta on ihan oikein, että jotkin työnantajat ovat kieltäneet feisbuukkailun. Seuraavaksi sellainen kielto tarvitaan koteihin. Ei feisbuukkausta, kun taloudessa on muita ihmisiä, joiden kanssa voisi seurustella.

Kuunnelkaa järjen ääntä sellaiselta, joka ei (vielä) feisbuukkaa.

Otin viime perjantaihin saakka puhtaalla huumorilla puheet nasujaisista. “Mä pieksen sut sitten siellä”, sai(mme) kuulla useasti, useammin kuin kerran kuluneen kesän aikana.

Joojoo samoin.

Näin sitten uhraamatta ajatustakaan nasujaisille vedin perjantaina trikoot jalkaan ja kaulaani vähintäänkin kornilta kalskahtavan kyltin “Taide tulee minuun” sekä värjäsin kasvoni vihreiksi, kuten kaikkien ryhmänohjausryhmääni kuuluvien käskettiin tehdä. Aloittaessani aamulla muuten kovin rauhaisaa ranskantuntia kurssin opettajan kommentit - ja käytävästä kuuluva kiljunta - alkoivat epäilyttää. Ihan vähän vain.

“Ranskassa nasujaiset ovat kiellettyjä lukuisten niistä aiheutuneiden oikeudenkäyntien vuoksi!”

Okei, myönnetään, harkitsin vaikka mitä käyntejä useaan otteeseen iltapäivällä noin puolitoistatuntisen rääkin aikana. Uskomatonta, mitä minäkin suostun tekemään: naama vehnäjauhossa ja polvet paskana suostun vielä laulamaan. En juuri myöntänyt tuota!

Loppupeleissä ihan hyvät kekkerit oli, kiitti vaan letuista. Kallion lukio on sittenkin ihan mukiinmenevä opinahjo - nasutuksen jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen minulla oli jopa joissain määrin kivaa.

Joskus käy näin.

Itse kompastun omiin jalkoihini jo ensimmäisen perussäännön kohdalla: en osaa välttää katsekontaktia. Siis en vaan osaa, evotan potenssiin tuhatkaksisataa ja kerrankin myönnän sen. Eikä siinä tarvitakaan kuin yksi vilkaisu niin peli on jo menetetty. Kiinnostaisko ihmisoikeudet? Entä eläinten? Onhan sulla hetki aikaa?

Koulutetaanko ne tuohon duuniin ja opetetaanko niille aloitusrepliikkejä?

Valitettavasti edes katsekontaktin välttäminen ei useimmiten pelasta minua. Eikä ihmekään: jos minä olisin feissari, ahdistelisin heti itseäni. Raitapaita, armylaukku, humanistilasit - juuri sopivan hipin näköinen kaveri!

Diagnoosini feissareiden tehoiskusta perustuu toissapäivänä tekemääni havaintoon. Olin matkalla Kamppiin ja erehdyin tekemään sen Narinkkatorin kautta, mikä on tähän asti ollut täysin turvallista. Ensimmäinen isku tehtiin jo vanhan linja-autoaseman kulmalla, minkä jälkeen niitä tuli vielä kaksi, ennen kuin pääsin sisälle terminaaliin. Myöhemmin kävellessäni toiseen suuntaan Narinkkatorin läpi, vielä yksi hyökkäys kohdistui minuun ja toisen vältin täpärästi muuttamalla kurssia ja puikkelehtimalla Lasipalatsinaukion läpi jalat rakoilla. Feissariparka oli jo tulossa perääni, mutta tyytyi tappioonsa. Tunsin suurta voitonriemua.

Kuitenkin, katsekontaktin välttämisestä minulle erityisen vaikeaa tekee se, että itselleni myöskin aloitetaan keskustelu varsin tuttavallisesti. Yritän vetää esiin köyhä opiskelija -kortin, muttei se auta, sillä tiedättekö mitä: jäsenmaksua ei kuulemma veloiteta silloin, jos tilillä ei väliaikaisesti ole rahaa! Whippii! Toinen pelikorttini on “olen jo jäsen”, mutta se taas saa feissarin aloittamaan toverillisen jutustelun asioista, joista en ole ollenkaan perillä. Näin paljastun. “Ei kiinnosta” olisi yksinkertainen ja napakka vastaus, mutta jostakin syystä minua ei uskota.

Toistaiseksi tehokkaimmaksi keinoksi olenkin siis havainnut kuulokkeet korvilla. Valitettavasti sekään ei kuitenkaan estä innokkaimpia aloittamasta dialogia kanssani, jolloin kuulokkeita lähestulkoon tullaan repimään korvistani.

Kotinurkillani feissareita ei vielä toistaiseksi ole näkynyt. Harkitsen vakavasti iloisen lähiöelämän aloittamista: Sellostahan saa kaiken tarvittavan.

Luulen kyllä, etten tule onnistumaan, mutta toivossa on joskus ihan hyvä elää. Väliaikaisesti.

Olen itse pakon edessä joutunut tekemään sen kolme kertaa elämäni aikana ja se on aina ollut yhtä perseestä. Jokaisen puhelun sisältö pääpiirteittäin:

Esittelen itseni. Kerron, mikä on ongelma, johon haluan tarkan ja selkeän vastauksen. Läheisesti ääneltään ja äänenpainoltaan sorsaa muistuttava toimihenkilö kuuntelee, ja juuri kun olen lopettamassa, hän toteaa: “Voooi kamala enhän minä sinua osaa auttaa, odotas nyt kun yhdistän meidän ruuvimeisselinpäänpuhdistusapuvälinevastaavalle.”

Wohow. Hissimusiikit vaan soimaan ja eikun odottelemaan.

Sitten vastaa uusi sorsa. Esittelen itseni. Kerron, mikä on ongelma, johon haluan tarkan ja selkeän vastauksen. Ruuvimeisselinpäänpuhdistusapuvälinevastaava kuuntelee ja juuri kun olen lopettamassa, hänkin toteaa: “Voooooi kamala eivät nämä nyt kuulu aivan minun vastuualueeseeni, yhdistän tuolle meidän ristipääruuvarinpäänpuhdistusapuvälinevastaavalle.”

Ja taas vähän hissimusiikkia. Sitten saankin jo esitellä itseni ja asiani jälleen kerran. Jos käy tuuri, enää ei yhdistellä eteenpäin, vaan saan tympeän vastauksen että täyttele siihen lomakkeeseen mitä lystäät ja tuo se sitten tänne niin tarkastellaan yhdessä. Jos taas ei käy tuuri, kierre jatkuu.

Harkitsen vielä vakavasti tulevaa ammatinvalintaani. Minusta voisi tulla mukava Kelan setä, jonka luokse kaikki opiskelijat haluavat rynnätä tukihakemuksineen.

Sillä niitä on todella harvassa, tai sitten koko käsite on tuntematon.

Mutta ei se ketään. Huomisaamuna klo 10 selviää, irtosiko minulle opiskelupaikka Kallion lukiosta. Jos ei, päättötodistukseni keskiarvon puolesta saan todennäköisesti sellaisen Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lukiosta - jos taso ei tänä vuonna jostakin syystä ole ekstrakorkealla…

Ongelma on se, etten halua jälkimmäistä.

Mutta nähtäväksi jää. Hampaat jo kalisee. Kuulkaa pikkulinnuilta, kuinka kävi.

Jälkilisäys: Kyllä irtosi, helpotus.

Mutta myös ilmapiiri. Kertaakaan ei yksikään suomalainen jääräpäätosimies ottanut kadulla kantaa: “Onks porkkana hyvää?” tai “Viherpiipertäjät jää seuraavalla pysäkillä!”.

Ja eipä näitä “tosimiehiä” juuri näkynytkään, ainakaan Kaisaniemessä. Ja jos näkyi, olivat he vuorostaan sellainen vähemmistö katukuvassa, ettei paljon kommentteja viitsitty heitellä pitkätukille. (Pitkätukkiakin on toki monenlaisia, joten tarkennan tässä yhteydessä sanalla hippi.)

Myös eräs ulkomaalaistaustainen liittyi illanviettoomme lauantaina kommentoiden, kuinka kerrankin on ollut päivä, jolloin näkee ihmisten ihan oikeasti hymyilevän toisilleen. Me suomalaiset siis ollaan sittenkin nyrpeitä paskiaisia - ei siitä mihinkään pääse! Mutta hyvä että joskus näinkin päin.

Viikonlopun jälkeinen aika taas on ollut omassa elämässäni nopeiden muutosten aikaa. Koulu loppuu, huomenna vihoviimeinen päivä. Kysymyksiä. Miten sanoa ihmisille että heihei, en tule näkemään yhdeksääkymmentä prosenttia teistä lauantaiaamun jälkeen enää koskaan? Ei mitenkään?

Vaikka todennäköisesti lauantai-iltana otan osaa jonkinlaiseen juhlintaan. Tätä fiilistä voi kuvata vain yhdellä sanalla: haikeus.

Vaikka toisaalta olen myös äärimmäisen innoissani tulevasta elämänmuutoksesta.

No, rahaa ei ollut kauheasti ja joku nyt piti ostaa. Otin punaisen, pinnastaan irstaan näköisen. Maksoi helvetisti.

Kotiin tultuani sitten tuijottelin sitä epäluuloisena kunnes kysyin neuvoa, mitä sille kuuluisi tehdä. Tyttöystäväni avusti: halkaise ja lapa niitä systeemejä lusikalla suuhusi. Sylje sen jälkeen siemenet pois.

Jaa.

Näin tein ja hedelmä samalla paljastui granaattiomenaksi. En koskaan enää osta.

Kauanko tällainen epätodellinen olo kestää? Se alkoi granaattiomenasta ja on jatkunut pari päivää. Syynä voi olla

a) perkeleellinen flunssa
b) helvetillinen allergia
c) saatananmoinen silmätulehdus
d) ystäväni vastadiagnosoitu hinkuyskä, jonka pelkään tarttuvan

Tutaduttadaa ja silleen.